Trio tulee ryminällä !
9.3.2008 13:01
Die So Fluid
Not Everybody Gets A Happy Ending
Parole Records
VVVV
Trio on vaativa asetelma bändille. Heikkoa lenkkiä ei sen heti kuulumatta voi kokonaisuudessa olla. Studio antaa toki omat mahdollisuutensa erilaisiin äänityskollaaseihin, mutta viimeistään siinä vaiheessa on epäilemättä hontelo olo, jos ne kaikki kymmenet kitarat ja stemmalaulut kosketinmattoineen eivät olekaan toistettavissa keikalla yksi yhteen. On niitä, jotka heti tivaavat, pitäisikö sitten? Ei tietenkään välttämättä, mutta jos homman tarkoitus on edes hiukan muistuttaa sitä, mitä on aikanaan levylle saatu, on se kai suotavaa, sekin. Miksi tämä tilitys? No, trio kun on loistava ja aina erittäin yleisöystävällinen kokoonpano nähtäväksi, ja kuultavaksi. Jos keulakuvana on vielä näyttävä vastakkaisen sukupuolen edustaja, tuo se asiaan tietysti uutta lisäarvoa, sekin.
DSF:n musiikkia on vaikeaa yrittää tuupata johonkin yhteen genreen tai musiikin alakategoriaan. Miettikääpä nyt itsekin huviksenne sitä olennaista eroa, mikä on vaikkapa Motörheadilla ja Metallicalla. Molemmat sijoitetaan silti – periaatteessa – samaan lajityyppiin. Se voi olla sitten hardrock, heavy tai metalli. Tai jotakin ihan muuta. Hoksasitte varmaan mitä tarkoitan? DSF on heti omaperäiseltä ja itseltään kuulostava. Mielenkiintoinen.
Alkuasetelma DSF:n toisella cd:llä on meikäläisittäin mainio. Onpa englantilaistrio nimittäin suomalaisen levy-yhtiön tallissa! Yksityiskohtia tähän en tunne sen tarkemmin, mutta joskus näinkin! Se, mikä kyllä vääjäämättä mieleen tulee, on se, että Suomessa alkaa olla kautta linjan jo niin paljon kovía ammattilaisia tässä bisneksessä, että on jo aikakin ottaa nämäkin askeleet. Ennakkoluulottomuus ja kenties silkka onnikin ovat myös näytelleet osaa näytelmässä. Sitten asiaan!
Riffejä, punkahtavaakin meininkiä, eteeristä maalailua, grungemaista alataajuuksien paisutusta. Eli erittäin monipuolista, energistä, ja ilahduttavan tuoreelta kuulostavaa uutta musiikkia. Lue edellinen lause tarpeen mukaan uudestaan, ja mieti, mitä siinä sanotaan. Kun olet sisäistänyt ajatukseni, mieti sen jälkeen, kuinka monen nykybändin tai artistin kohdalla olet viime aikoina voinut todeta samaa, näin laaja-alaisesti? Niinpä. Kun vielä lisätään se, että vaikka äänivalli möyryääkin välillä ihan kiitettävästi, ei alleviivattua synkistelyä ole tyrkyllä pelkät dollarinkuvat ajatuksissa onnettoman ja tietämättömän kuluttajan päänmenoksi nyt sen enempää kuin mitä kulloinkin soiva viisu ehkä oman luonteensa mukaan tarvitsee. Mainiota.
Lipukkeeseen on perinteisten faktojen lisäksi painettu myös sanat. Niitä voi – jos kantti ja ääni kestää – laulaa Grogin mukana. Niin, Grog on tämä viehättävä basisti-laulaja. Mimmi osoitti bändin keikalla Helsingin On The Rocksissa 27.helmikuuta, että vaikka niinsanotusti välillä huudetaankin, se paitsi tapahtuu nuotilleen ja irvistelemättä, kuuluu se olennaisena osana bändin ”juttuun”. Ulkoiselta olemukseltaan nuorta Aija Puurtista tietyssä mielessä muistuttava nainen piiskasi yhtyeensä reilun tunnin setin siihen malliin, että olisi luullut (ja suonut) levynjulkaisukeikalla olevan enemmänkin näitä ns. valveutuneita eliittikriitikoita paikanpäällä todistamassa jotakin aidosti mielenkiintoista ja tuoretta ilmiötä.
Al Fletcher tietää, miten rumpunsa säestämään saa, vaikka nyt tuntuikin pari peltiständiä sanovan itsensä hurjassa sykkeessä irti. Keppimiehille tiedoksi, että kitaristi Drew´n efektipedaalien määrä hakee vertaistaan. Äijä tarjoili loistavia maalailuja, mutta tarpeen tullen irtoaa myös muikea soolo, kappaleen ehdoilla. Mies tyytyi suurimman osan ajasta vain värittämään vähäeleisesti Grogin tiukkoja bassokuvioita.
Grog ja bändi pääsee vielä pitkälle, jos haluaa. Sitä odotellessa kannattaa hakeutua bändin keikalle, täällä ”kotikentällä”. Itseltäni huonon onnen saattelemana kesti mokoma pari vuotta, mutta nyt voi muikeana todeta: odotus kannatti. Ja vaikka bändin tähänastisista kahdesta cd:stä koostunut setti päättyikin nimenomaan uutukaisen nimikkokappaleeseen, silti loppu hyvin, kaikki hyvin. Enkä nyt tarkoita sitä, että Grogillakin oli keikan jälkeen runsaasti aikaa kannattajilleen puolityhjässä klubissa.
Se kuuluisa ympyräkin sulkeutui samalla. Aivan ensimmäinen koskaan näkemäni keikka oli sekin aikanaan naisbasistin innoittama.
Matti Rinne