27.3.2008 - http://www.trombit.net/
Die So Fluidin toinen pitkäsoitto on tasavahva grungekiekko, josta löytyy armoa kuin keskitysleiriltä.
diesofluid
Not Everybody Gets a Happy Endingiä, Die So Fluidin (DSF) toista albumia, työstettiin alun perin omakustannepohjalta, ennen kuin suomalainen Parole Records pelasti Brittiyhtyeen shekkivihkollaan. Hevibuumissa kouristelevassa Suomessa Not Everybody Gets a Happy Ending on ehdottoman piristävä julkaisu, vaikkei klassikkotasolle ylläkään.
Klassiseen rocktrio-asetelmaan nojaava DSF näyttää kylmästi persettä nykyajan lässyttävälle musiikkimuodille, jonka harjalla nyyhkivät milloin kajalisilmäiset Emoboyt, milloin herkkääkin herkemmät brittipopparit tai haara-asennossa poseeraavat tukkahevarit. Yhtye osoittaa, että rankkuuteen ei tarvita öriseviä ”äijiä” eikä tympeää tuplabasarin jumputusta.
Vertailu Skunk Anansieen ja Garbageen, ynnä muihin vahvojen naisvokalistien ja tylyn asenteen avulla suosioon nousseisiin yhtyeisiin on DSF:n kohdalla väistämätöntä. Hyperseksikkäältä dominalta näyttävä DSF:in keulakuva, laulaja-basisti Grog on kilpasiskojensa tavoin ulkomuodoltaan ja laulusoundiltaan ehdottoman rock.
Levy nojaa pitkälti tarttuviin kitarariffeihin ja Grogin vahvaan lauluun sekä tylyyn asenteeseen. Kohtuullisesti radiosoittoakin saanut Existential Baby sekä avausraita Gang Of One ovat taattua grungemenoa, kun taas Pigsyllä flirtaillaan jo hieman metallinkin kanssa.
Albumin helmi on ehdottomasti Throw You Away. Liki seitsemän minuuttinen kappale ihmisistä, joita ei koskaan huomioida riippumatta siitä, mitä he tekisivät, on pakahduttavan kaunis ja samalla armoton kädenojennus päähän potkituille onnettomille.
Materiaali on tasaisen laadukasta ja siinä piilee myös räiskäleen ongelma. Juurikin Throw You Away-kappaleen C-osassa, jossa Grog laulaa kauniisti heleiden kitaroiden tahtiin ennen viimeistä räjähdystä, huomaa miten herkempää puolta kaipaa kummasti. Levyltä uupuu kontrasti miltei täysin, mikä osaltaan selittää albumin loppupuolella iskevän tylsyyden.
Jos päätetään tehdä tiukkaa paahtoa alusta loppuun, tarvittaisiin kappaleisiin huomattavasti enemmän vaihtelua. Nyt levyä kuunnellessa uhkaa tulla niin sanottu angstiähky, kun biisi biisin perään mölistään ikävistä asioista mollivoittoisten kitaravallien säestyksellä. Joidenkin biisien väliosissa pieninä hetkinä kuultava herkempi ja rauhallisempi soitto on niin upean kuuloista, että tuntuu melkein siltä kuin bändi tahallaan kiusaisi kuulijaansa ojentamalla tikkaria ja kätkemällä sen heti kitaroiden murinan alle. Tarkoituksen mukaista tai ei, tasapaksuus vaivaa lättyä joka tapauksessa.
Silti näinä munille potkittujen ja ylituotettujen siloposkihevareiden aikoina Die So Fluidin kakkosalbumi on piristävä ja ehdottoman uskottava pala tylyä grungerockia, jota julkaistaan nykyään aivan liian vähän.
Teksti: Jose Riikonen